se on hassu ajatus että edes oma äiti ei oikeasti välitä. ehkä se ei vain tunnu missään, koska olen tottunut siihen. mutta se on silti outoa. tuntuu kuin mut olisi nimenomaan pudotettu laivasta, koko perheestä.
miksi sä tulet tänne syömään?
kyllä mut sentään kylään kutsuttiin.
mutta ilmeisesti laivalle mua ei oteta mukaan. ei sillä muuten väliä, mutta... onko se niin ilmiselvää, ettei mua oteta? miksei mua oteta?
mun pitäisi mennä nukkumaan. väsyttää ihan kauheasti mutta mä en taaskaan haluaisi nukkua. mutta koulussa on käytävä... ja mun tekisi mieli puhua, puhua jostakin vaan, että voisin puhua myös syvällisemmin jostain muusta. mä haluaisin puhua itsestäni kun en itsekään itseäni ymmärrä, en en en. kun kysytään, että mitä mä mietin, mä en tiedä. en osaa vastata tuohon.
~
tiedän että luultavasti pilasin ainakin yhden ihmissuhteen ystävänpäiväviikonloppuna, ellen jopa kaksi. ihan omaa syytäni, tiedän sen. ja minä tulen kyllä ymmärtämään, jos meni välit. mutta oikeastaan mä en tahdo pyytää anteeksi. mä tiedän, että se on loukkaavaa jonkun mielestä, mutta mulle nyt väkivalta ei ole koskaan ollut erityisen väärä tapa.. no, purkaa itseään? mutta mä en tarkoita sitä, että oliko se oikein, koska ei, sitä se ei ollut.
meillä ei ole koskaan opeteltu riitelemään. meitä ei ole meidän perheessä kielletty siitä, että me tapellaan fyysisesti. en siis nytkään osaa käyttää sanoja. en vaan osaa, enkä mä hetkessä pysty sitä omaksumaan. mutta mä kestän sen, jos kyseinen tekoni oli anteeksiantamatonta. koska mä uskon, että jos se oli anteeksiantamonta, niin sen kuuluu olla niin. myöskin, jos haluaa saada mut oppimaan jotain, niin kai sen pitää mennä aina siihen viimeiseen pisteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti